Aitotumaiset

Aitotumainen solu eroaa bakteerien ja arkeonien soluista monessa suhteessa. Merkittävintä on solun sisäinen kalvosto (endoplasmakalvosto, engl. endoplasmic reticulum), josta muodostuu myös tuman (nucleus) kotelon uloin kerros. Tuma sisältää deoksiribonukleiinihapon eli DNA:n, jonka sisältämä koodi määrittää solun aineenvaihduntaa ohjaamalla proteiinisynteesiä ribonukleiinihapon eli RNA:n välityksellä. Ribonukleaasi-entsyymin avulla tumassa muodostuu DNA:sta kopioitumalla RNA:ta, joka kulkeutuu ribosomiin, jossa sen kulloinkin sisältämän koodin mukainen proteiinien muodostuminen aminohapoista tapahtuu. Ribosomit sijaitsevat endoplasmakalvoston pinnalla, jolloin puhutaan karkeasta eli jyväsekkäästä kalvosta, kun taas se endoplasmakalvoston osa, jossa ei ribosomeja ole, on sileää eli jyväsetöntä kalvoa. Kalvostosta erottuu omaksi alueekseen myös ns. Golgin laite, joka toimii mm. aineenvaihduntatuotteiden varastona. Siitä voi erota rakkuloita, jotka kuljettavat aineita solun eri puolille. 
File:Plant cell structure.png
Kasvisolu esimerkkinä eukaryoottisesta solusta. Vasemmalta ylhäältä vastapäivään: plasmodesmit, viherhiukkanen eli kloroplasti, vakuoli, mitokondrio, solunkalvo eli membraani, peroksisomi, solunseinä, Golgin laite, solulima eli sytoplasma, leukoplasti, jyväsekäs endoplasminen kalvosto eli retikulumi, tuma eli nukleus, tumajyvänen eli nukleoli, tumakotelo, ribosomeja, pieniä kalvostorakkuloita, rihmamainen solun tukiranka, sileä endoplasminen retikulumi. – Tekijä: LadyofHats [Public domain], lähde: Wikimedia Commons. 
Toinen huomattava ero on itse tuma, jossa perintöaines ja tietyt proteiinit muodostavat kromatiinin, joka tiivistyy patukkamaisiksi kromosomeiksi (”värikappaleiksi”) solun alkaessa jakaantua. Tumassa on myös nukleoliksi eli tumajyväseksi nimitetty alue. Se on ribosomien synnyn tyyssija, ja sisältää runsaasti ribosomi-RNA:ta. Se kulkeutuu solulimaan ja mudostaa tiettyjen proteiinien kanssa ribosomit.
Kolmas merkittävä piirre aitotumaisessa solussa on rihmamaisista osista muodostuva tukiranka ja sentriolit, jotka toimivat solun jakautumisessa napoina, joita kohti kahdentuneet kromosomit erkanevat. Neljäntenä mainittakoon koko, joka esitumaisiin soluihin verrattuna on valtava.
Kaikissa aitotumaisissa soluissa on mitokondrioita (kuva alla), joissa tapahtuu soluhengitys, jonka seurauksena myodostuu adenosiinitrifosfaattia (ATP). Se vapauttaa solussa tarvittava energian solun elintoimintoihin. Mitokondrio muodostuu kahdesta yksikkökalvosta, joista sisempi muodostaa mitokondrion sisään poimuja, joita nimitetään kristoiksi. Niiden väliaineessa (matriksissa) on rengasmaisia DNA-molekyylejä, jotka ovat mitokondrioiden omia, eivätkä siis yhteydessä tuman DNA:han. Mitokondrio-DNA koodaa suurimman osan hengitysketjussa tarvittavista entsyymeistä. 
Mitokondrion rakenne. – By Kelvinsong; modified by Sowlos (Own work based on: Mitochondrion mini.svg) [CC BY-SA 3.0 (https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0)], via Wikimedia Commons.

Aitotumaisia soluja on kahta päätyyppiä: eläin- ja kasvisolujen kaltaisia (kuva kasvisolusta edellä). Ne eroavat toisistaan siten, että kasvisolussa on solukalvon ulkopuolella solunseinä ja em. soluelinten lisäksi kloroplasteja eli viherhiukkasia sekä iso rakkula, ns. keskusvakuoli, joka on nesteen täyttämä ja saattaa käsittää kasvisolun tilavuudesta jopa 90 %. Se on vesivarasto, ja siihen on liuennut erilaisia yhdisteitä ja ioneja. Solunseinä ja viherhiukkaset  puuttuvat eläinsolusta, mutta pieniä rakkulaimisia vakuoleja voi olla (varsinkin erittävissä soluissa).

Viherhiukkasen rakenne. Hiukkasta ympäröivät ulko- ja sisäkalvo, niiden sisällä on nestemäinen strooma, jossa on granumien muodostamia tylakoideja. Niiden sisällä on klorofylliä ja muita pigmenttejä. – Tekijä: Chloroplast-new.jpg: User:Ollinderivative work: Smartse (Chloroplast-new.jpg) [Public domain], lähde: Wikimedia Commons
Solunseinä on ominainen myös sienikunnalle. Se koostuu monesta kerroksesta ja on jäykkä, kotelomainen. Sienillä se sisältää mm. kitiiniä ja kasveilla pääasiassa selluloosaa, puuvartisilla siinä on lisäksi ligniiniä. Monilla levillä selluloosan korvaa jokin muu polymeeri. Solunseinä tukee kasvisolukoita ja eristäisi solut toisitaan, ellei se olisi huokoinen. Huokosten kautta kulkee soluja yhdistäviä plasmasiltoja (plasmodesmejä).

Mitokondrioiden ja viherhiukkasten alkuperä

Mitokondrioilla ja viherhiukkasilla on samanlaisia ominaisuuksia kuin bakteereilla. Niinpä niiden alkuperästä on esitetty ns. endosymbioositeoria. Sen mukaan aitotumaisten varhainen kantamuoto nieli esitumallisia soluja. Jotkin niistä muodostivat suhteen isäntäsolun kanssa ja muuntuivat endosymbionteiksi, eli soluiksi, jotka elävät toisen solun sisällä. Evoluution kuluessa isäntäsolu ja endosymbiontti sulautuivat yhdeksi eliöksi, jolla oli kilpailuetu niihin eukaryoottisoluihin nähden, joilla ei endosymbionttia ollut. Näin aitotumaiset saivat mitokondrion, mutta sen lisäksi jotkin solut saivat symbionteikseen lehtivihreäpigmenttiä sisältäviä yhteyttäviä prokaryootteja, syanobakteereita.

Tämä teoria on tutkijoiden laajalti hyväksymä, ja se on yhdenmukainen mitokondrioiden ja viherhiukkasten monien rakennepiirteiden kanssa. Endoplasmiseen kalvostoon kuuluvat soluelimet ovat yksinkertaisen kalvon ympäröimiä, mutta mitokondriot ja tyypilliset viherhiukkaset ovat kaksoiskalvon peittämiä. Esitumaisten tavoin mitokondrioilla ja viherhiukkasilla on lisäksi ribosomeja ja rengasmaisia DNA-molekyylejä, joita käytetään paljon aitotumaisten keskinäisiä sukulaisuussuhteita selviteltäessä. Kolmanneksi mitokondriot ja viherhiukkaset ovat itseohjautuvia, jotka kasvavat ja lisääntyvät eukaryoottisolussa itsenäisten solujen tavoin.

Aitotumaisten evoluutiopuu ja pääryhmät

Aitotumaiset (Eukarya) ovat epäilemättä monofyleettinen ryhmä, so. ne kaikki polveutuvat yhdestä yhteisestä kantamuodosta huolimatta ryhmän valtavasta koosta ja runsaasta monimuotoisuudesta. Siihen kuuluu niinkin erilaisia eliöitä kuin esimerkiksi yksisoluiset ameebat, vihreät kasvit, homeet ja ihminen.

Aikaisemmin aitotumaisten luokittelussa erotettiin neljä kuntaa: eläimet, sienet, kasvit ja ns. protistit, joka oli sekalainen ryhmä pääasiassa yksisoluisia eliöitä. Systemaattisen tutkimuksen edistyttyä on käynyt selväksi, että eräät protistit ovat läheisempää sukua kasveille, sienille tai eläimille kuin toisille protisteille. Näin ollen protistien ryhmästä on luovuttu. Varsinaisia kuntia (lat. regnum) on sittemmin eroteltu jopa kolmisenkymmentä. Niistä toiset ovat toisilleen läheisempää sukua kuin toiset ja niistä hahmottuu neljä suurryhmää.

  1. Excavata. Yksisoluisia eliöitä, joiden solun tukirangassa on eräitä ainutlaatusia piirteitä. Joillakin lajeilla on soluruumiinsa sivulla ravinnonottouurre, mistä ryhmän nimi johtuu. Tunnetuimpia ryhmän edustajia ovat silmäeliöt (Euglena; kuvia).
  2. SAR. Ryhmän omituinen nimi tulee siihen kuuluvan kolmen kunnan nimien alkukirjaimista. Ryhmään kuuluu suuri, erittäin monimuotoinen eliöjoukko, mm. ruskolevät (Phaeophyta; kuvia).
  3. Archaeplastida. Ryhmään kuuluvat ne aitotumaiset, joilla on endosymbionttinaan syanobakteeri; ne ovat siis yhteyttäviä. Punalevät (Rhodophyta; kuvia), viherlevät (Chlorophyta; kuvia) ja kasvit (Plantae; kuvia).
  4. Unikonta, yksisiimaiset. Ryhmän yhteiset piirteet löytyvät myosiiniproteiineista ja DNA:sta. Ryhmään kuuluvat ameebat (Amoebozoa; kuvia) ja ns. peräsiimaiset (Opisthokonta), joihin mm. elänkunta (Animalia; kuvia) kuuluu – siis me ihmisetkin.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *