Panssarilevät

Alveolaatit

Aitotumaiset eli eukaryootit jakautuvat neljän pääryhmän kesken, joista käsillä olevassa SAR-ryhmässä on ainakin kolme alaryhmää: sukasiimaiset (Stramenopila), alveolaatit (Alveolata) ja valejalkaiset (Rhizaria). Panssarilevät (Dinophyta) ovat alveolaatteja.

Alveolaatit ovat yksisoluisia, ja niiden  ominaisuuksista huomiota herättävimpiä ovat  alveolit, jotka ovat kalvon ympäröimiä säkkimäisiä muodostumia aivan solukalvon eli plasmamembraanin alla. Alveolaatit ovat runsaita monenlaisissa elinympäristöissä, ja niissä on niin omavaraisia, yhteyttäviä, kuin toisenvaraisiakin eliöitä. Rymä on hyvin monimuotoinen ja käsittää vapaana eläviä siima- ja ripsieliöitä sekä loisia.

Panssarilevien pääjakso

Panssarilevät, joita kutsutaan myös dinoflagellaateiksi, ovat usein selluloosalevyjen muodostaman ulkoisen tukirangan peittämiä. Panssarin uurteissa sijaitsevat kaksi siimaan saavat eliön liikkumaan kieppumalla.

Panssarileviä elää sekä merissä että sisävesissä, enimmäkseen kuitenkin merten planktonissa.

Panssarilevien kantamuodot ovat saattaneet syntyä sekundaarisen endosymbioosin avulla. Silti karkeasti ottaen puolet lajeista on pelkästään toisenvaraisia. Muut ovat tärkeä osa fytoplanktonia eli keijustoa, joka käsittää yhteyttävät bakteerit ja levät. Monet fotosyntetoivista panssarilevistä ovat miksotrofeja: ne voivat yhteyttämisen ohella ottaa ravintoa myös solun ulkopuolelta heterotrofien tapaan. On myös selkärangattomien merieläinten soluissa eläviä endosymbiontteja.

Panssarilevät aiheuttavat välillä huomattavia kukintoja ja värjäävät veden punaiseksi tai ruskehtavaksi. Väri johtuu karotenoideista, jotka ovat panssarilevien plastidien yleisin pigmentti. Tietyt panssarilevälajit erittävät myrkkyjä, jotka ovat aiheuttaneet massiivisia kalojen ja selkärangattomien eläinten kuolemia. Joskus ihmisetkin voivat saada jopa kuolettavia myrkytyksiä syötyään nilviäisiä, jotka ovat keränneet kudoksiinsa  näitä myrkkyjä.

evoluutio ja luokittelu

Panssarilevien fossiilisia lajeja tunnetaan noin 2000, joista vanhimmat varmuudella tunnistetut ovat eläneet 410 miljoonaa vuotta sitten siluurikaudella. Prekambrikaudelta on peräisin paljon mikrofossiileja, joista osa saattaa kuulua panssarilevien kehityslinjaan. Suurimmillaan monimuotoisuus oli ilmeisesti 110 – 80 miljoonaa vuotta sitten liitukauden jälkipuoliskolla.

Nykyisiäkin panssarilevälajeja tunnetaan noin 2000, hieman yli. Dinophyta-pääjaksossa on viisi luokkaa ja 20 lahkoa (Ruggiero ja muut 2015: A Higher Level Classification of All Living Organisms. PLoS ONE 10:4). Tunnetuimpia sukuja ovat mm. Ceratium (kuvia), Peridinium (kuvia), Gymnodinium (kuvia), Symbiodinium (kuvia) ja Noctiluca (kuvia). Viimeksi mainittu on tunnettu kyvystään tuottaa valoa kemiallisesti; ilmiötä kutsutaan bioluminesenssiksi.

Seuraavassa panssarilevien luokat ja lahkot:

• Luokka 1. Dinophyceae
  • Lahkot Actiniscales, Blastodinales, Coccidinales, Dinamoebales, Lophodinales, Pyrocystales, Thoracosphaerales, Dinophysidales, Nannoceratopsales, Gonyaulacales, Gymnodiniales, Peridiniales, Prorocentrales, Suessiales
• Luokka 2. Ellobiopsea
  • Lahko Ellobiopsida
• Luokka 3. Noctilucea
  • Lahko Noctilucida
• Luokka 4. Oxyrrhea
  • Lahkot Acrocoelida ja  Oxyrrhida
• Luokka 5. Syndinea
  • Lahkot Rastrimonadida ja Syndinida

Seuraavassa ote Niko Kettusen kirjoituksesta Viikon eläin, Helsingin sanomat 30.4.2018 (yllä olevassa kuvassa kirjoituksessa mainittu panssarilevä).

PIENELIÖISTÄ löytyisi aivan hurjia lätkämaskotteja. On esimerkiksi olemassa hermomyrkkyä tuottava, panssaroitu otus, joka saalistaa uhrejaan harppuunalla.

Se on hallinnut maailman meriä miljoonia vuosia ja pystyy yöllä valaisemaan kokonaisia alueita hohtamalla valoa. Se on niin ovela, ettei siitä oikein tiedä, onko se eläin vai kasvi. Ja kaikki tämä yhdessä ainoassa solussa!

Kyse on tietysti panssarilevistä eli dinoflagellaateista. Niitä tunnetaan tuhansia lajeja, ja kaikki ovat aivan mahtavia. Esimerkiksi Polykrikos kofoidii -panssarilevä viettää päivänsä ampumalla muita leviä ja eliöitä pienellä harppuunalla, joka on kerällä otuksen sisällä.

Harppuuna lamauttaa uhrin, minkä jälkeen Polykrikos hinaa sen syötäväksi. Se saalistaa myös niitä panssarilevälajeja, jotka tuottavat harmillisia leväkukintoja.

SAALISTAVIEN panssarilevien esivanhemmat saivat ravintoa rauhanomaisesti yhteyttämällä. Sitten ne piirsivät evoluutiossa pelikuviot uusiksi ja rupesivat tappamaan. Joillekin panssarileville on kehittynyt todellinen yksisoluinen konekivääri – niillä voi olla jopa 15 harppuunaa.

Yksilönä panssarilevä on tietysti aika vähäinen, mutta yksilösuorituksista muodostuu voimakas joukkue. Maailman merissä raivoaa geologisten ajanjaksojen yli ulottuva leväkukintojen kuolinkamppailu, jossa mikrobien mongoliarmeijat ottavat yhteen. Mikä dynastia, mikä taustatarina!