Laakamadot

Laakamatoihin kuuluu paljon loisia, mutta myös vapaana eläviä värysmatoja,. Kuvassa erilaisia maalla eläviä värysmatoja. – J. C. C. Loman / Public domain.

Kaksikylkiset (Bilateria) on eläinten kehityslinja, joka käsittää valtaosan eläimistä, vain sieni- ja polttiaiseläimet sekä kampamaneetit jäävät sen ulkopuolelle. Kaksikylkisyys tarkoittaa, että eläin voidaan jakaa kahteen samanlaiseen puoliskoon vain yhdessä tasossa. Kaksikylkisille on ominaista myös kolme alkiosolukerrosta, joista eri elimet syntyvät: ento-, ekto- ja mesodermi. Useimmilla kaksikylkisillä on myös ruoansulatuskanava ja kalvon verhoama ruumiinontelo eli keloma. DNA-molekyylikello on osoittanut viimeaikaisissa tutkimuksissa kaksikylkisten kehityslinjan iäksi noin 670 miljoonaa vuotta. Varhaisin kaksikylkiseksi tunnistettu fossiili on kuitenkin 560 miljoonan vuoden ikäiseksi. Kyseessä on eräs nilviäinen tai nilviäisten sukulainen, Kimberella. Kambrikaudella tapahtuneessa melko nopeassa eläinten erilaistumisvaiheessa 535 – 525 miljoonaa vuotta sitten syntyi monta muutakin kaksikylkispääjaksoa.

Nykyeläimistä ilmeisesti ns. alkeislattanat (pääjakso Acoela) lienevät varhaisin kaksikylkisten kehityslinja. Niitä on aiemmin pidetty laakamatoihin kuuluvien värysmatojen alkeellisimpana lahkona, mutta viimeaikaiset molekyylitutkimukset vihjaavat niiden em. asemasta. Lisätutkimukset ovat meneillään.

Alkeislattanat ovat kooltaan pieniä, 1-4 mm, merieläimiä. Sisärakenteessa on alkukantaisiksi tulkittuja piirteitä: ruoansulatuskanava, erityselimet ja kiinteät sukurauhaset puuttuvat.

Eräs alkeislattana alapinnalta päin nähtynä. Laji on Convolutriloba retrogemma. – AquariaNR / CC BY (https://creativecommons.org/licenses/by/4.0).

 

Molekyylitutkimusten mukaan kaksikylkiset eläimet jakautuvat kolmeen pääjaksoryhmään:

  1. Lophotrochozoa: mm. laakamadot, rataseläimet, väkäkärsämadot, sammaleläimet, lonkerojalkaiset, sukaspintaiset, Cycliophora, nauhamadot, nivelmadot ja nilviäiset.
  2. Ecdysozoa: haarniskaiset, makkaramadot, sukkulamadot, käsnäjalkaiset, karhukaiset ja niveljalkaiset
  3. Deuterostomia eli uusisuiset: piikkinahkaiset, esiselkäjänteiset ja selkäjänteiset.

Näistä kolmesta kehityslinjasta Lophotrochozoa (lofotrokotsoidit) käsittää eniten pääjaksoja. Niihin kuuluvat eläimet ovat ulkomuodoltaan aika erilaisia, ja kladin tieteellinen nimi viittaa piirteisiin, jotka ovat ominaisia vain osalle niistä. Lofofori on ripsekkäistä lonkeroista koostuva pyyntielin, ja trokofora on eräiden muotojen toukkavaihe. Monilla ryhmän edustajilla ei ole näistä kumpaakaan.

Laakamatoja (pääjakso Platyhelminthes) pidetään lofotrokotsoidien alkukantaisimpana pääjaksona. Ulkoasultaan laakamadot ovat kaksikylkisiä, enemmän tai vähemmän selkä-vatsa -suuntaisesti eli dorsoventraalisesti litistyneitä ja oikeasti nivelettömiä (heisimadot näyttävät jaokkeisilta).  Pinta on joko pehmeä ja ripsikarvainen (värysmadot) tai kovan kutikulan peittämä (mm. heisimadot). Loismuodoilla on imukuppeja tai koukkuja tai molempia isäntään kiinnittymistä varten. Ruoansulatuskanava on haaroittuva epätäydellinen: suuaukko toimii myös hylkyaukkona (heisimadoilta suoli puuttuu). Lihaskerrokset ovat hyvin kehittyneet. Ruumiinontelo eli keloma puuttuu, ja elinten välinen tila on löysän parenkyymi-kudoksen täyttämä. Samoin tukiranka, verenkierto- ja hengityselimet puuttuvat, mutta erityseliminä toimivat ns. liekkisolut, jotka ovat yhteydessä eritystiehyisiin. Hermosto koostuu etupään ganglioparista tai hermorenkaasta ja pitkittäishermoista, joita poikittaishermot yhdistävät.

Laakamadot ovat tavallisesti hermafrodiitteja: muna- ja siittiörauhaset sijaitsevat samassa yksilössä. Lisääntymiselimet koostuvat sukurauhasten lisäksi tiehyistä ja lisäkkeistä. Hedelmöitys tapahtuu sisäisesti. Munat ovat mikroskooppisen pieniä, kussakin on useita ruskuaissoluja munankuoren suojaamina. Kehittyminen aikuiseksi on joko suora, ilman toukkavaiheita, tai toukkavaiheita sisältävä; niitä yksi tai useampia. Eräillä lajeilla on myös suvutonta lisääntymistä.

Kooltaan laakamadot vaihtelevat suuresti. Värysmadot ovat enimmäkseen enintään viisisenttisiä, muutama maalla elävä laji voi kasvaa jopa puolimetriseksi. Loismadot ovat yleensä alle senttimetrin, mutta jotkin heisimadot saavuttavat isäntänsä suolistossa 30 m:n pituuden ja jopa enemmänkin.

Laakamatoja tunnetaan noin 20 000 lajia. Vanhastaan niiden pääjakso on jaettu kolmeksi tai neljäksi luokaksi:

  • Värysmadot (Turbellaria)
  • Kidusmadot (Monogenea)
  • Tiehytmadot (Digenea)
  • Heisimadot (Cestoidea)

Kolmijakoisessa järjestelmässä kidus- ja tiehytmadot yhdistettiin imumatojen luokaksi (Trematoda).

Uudemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että varhaisessa evoluutionsa vaiheessa laakamadot jakaantuivat kahdeksi päälinjaksi, Catelunida ja Rhabditophora. Edelliseen kuuluu nykylajeista satakunta. Enemmistö niistä elää makeissa vesissä. Ne lisääntyvät yleensä suvuttomasti silmikoimalla takapäästään. Jälkeläiset silmikoivat edelleen usein ollessaan vielä kiinni emossaan, mistä voi syntyä 2-4 geneettisesti identtisen yksilön ketju. Siitä nimitys ketjumadot.

Rhabditophora-kehityslinja on edellistä monimuotoisempi lajimäärän noustessa noin 20 tuhanteen. Lajit elävät joko merissä, sisävesissä ja kostealla maalla (värysmadot) tai selkärankaisten loisina (kidus-, tiehyt- ja heisimadot.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *