Likokuhnurit (vanha suomalainen nimitys) eli karhukaiset (nykyinen suomalainen nimitys), Tardigrada (’hitaasti kävelevät’), ovat yleensä alle millimetrin mittaisia otuksia, joiden ruumis on pehmeä, ja siinä on hieman kuroutunut etuosa (pää). Suusosina on kaksi sisäänvedettävää stilettiä. Jaokkeettomia nystymäisiä jalkoja on neljä paria, ja niissä kussakin on kaksi tai neljä kynttä. Karhukaisia voi löytää kosteasta sammalikosta ja vedestä, mutta ne voivat kestää äärimmäisiä lämpötiloja ja kuivuutta. Kutikulassa ei ole todellista kitiiniä, niin niveljalkaisten sukulaisia kuin ovatkin.
Karhukaisia on valtavat määrät erityisesti metsämaan pintakerroksessa ja varsinkin sammalikossa ja jäkäliköissä, mutta niitä elää myös vesien pohjaliejussa. Yhden neliömetrin alalla niitä saattaa majailla satojatuhansia yksilöitä.
Karhukaiset ovat erittäin sitkeitä. Ympäristön kuivuessa ne vetäytyvät tynnyrimäisiksi, ja tässä lepotilassa ne voivat elää useita vuosia täysin kuivuneina. Lepotilaisen karhukaisen voi laittaa tunniksi lähes sadan asteen kuumuutnoll een, jonka jäkeen kosteutta saadessaan se jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Karhukaisia on pidetty yli vuoden ajan – 200 C-asteessa ja useita tunteja nestemäisessä heliumissa eli lähes absoluuttisessa nollapistessä niiden siitä vahingoittumatta. Vain rataseläimet selviytyvät samanlaisista olosuhteista.
Karhukaisen saman lajin yksilöillä solujen lukumäärä on vakio. Karhukaiset ovat yksineuvoisia, ja kasvaessaan ne luovat nahkansa. Joillakin lajeilla on toukka-asteita, ja eräät lisääntyvät partenogeneettisesti (neitseellisesti).
Karhukaisten ravinto sisältää pääasiassa kasvien solunesteitä, joita ne tavoittavat poraamalla stileteillään reiän kasvin pintaan. Jotkut lajit ovat petoja.
Tuulen avulla karhukaiset ovat voineet levitä maapallon joka kolkkaan, ja niitä tavataan vuoristoissa lähes seitsemän kilometrin korkeuteen saakka. Napa-alueiltakin niitä löytyy. Japanin 40-asteisissa rikkilähteissä elää yksi laji.
Karhukaisten arvellaan polveutuvan nykyisiä lajeja isokokoisemmasta kantamuodosta. Kambrikautinen Aysheaia oli hyönteistoukkaa muistuttava, pehmeäruumiinen ja pituudeltaan 1 – 6 -senttinen eläin, joka lienee läheinen karhukaisten kehityslinjalle. On myös arveltu että samalla kaudella elänyt Opabinia voisi kuulua karhukaisten sukulaisiin. Eräät molekyylianalyysit ovat viitanneet siihen, että karhukaiset olisivat sukkulamatojen sukulaisia, mutta viimeaikaiset tutkimukset puhuvat enemmän käsnä– ja niveljalkaisten sukulaisuuden puolesta.
Karhukaisten fossiilien syntyminen ja löytäminen on ollut vaikeaa niiden pienen koon ja kalvomaisen ihonpeitteen vuoksi. Ainoastaan Siperian keskikambrikautisista kerrostumista ja Pohjois-Amerikan liitukautisista meripihkalöydöistä on löytynyt muutama yksilö. Siperialaiset fossiilit poikkeavat nykyisistä karhukaisista monin tavoin; niillä mm. on kolme jalkaparia. Tutkijat ajattelevat niiden edustavan karhukaisten kehityslinjan perusrunkoa. Liitukautiset sen sijaan ovat selvästi nykyaikaisempia, ja osa niistä on luokiteltu kuuluvaksi nykyäänkin elävään Milnesium-sukuun.
Karhukaisten pääjakso, Tardigrada, käsittää noin 1300 lajia, jotka kuuluvat kahteen varmistettuun luokkaan:
- Eutardigrada-luokan lajeilla ei ole ruumiinsa sivuilla ulokkeita. Lajit elävät pääasiassa makeissa vesissä, vain yksi suku (Halobiotus) merivesissä. Anatominen tuntomerkki on se, että sukurauhasten tiehyet avautuvat peräsuoleen. Lepoasteisina monet lajit kykenevät selviytymään hengissä hyvin kuivissa ympäristöissä (kryptobioosi). Lajeja tunnetaan yli 700. Luokassa on kaksi lahkoa. Lahkossa Apochela on vain kaksi sukua: Milnesium ja Limmenius. Karhukaisten suurikokoisin laji on edelliseen kuuluva M. tardigradum. Elintavoiltaan se on mm. rataseläimiä saalistava peto. Toinen lahko on Parachaela.
- Luokan Heterotardigrada edustajilla on päässään ulokkeita ja jaloissaan neljä erillistä mutta samanlaista varvasta tai kynttä. Sukurauhasten tiehyet avautuvat peräaukon etupuolelle. Lajeja tunnetaan 444, ja ne elävät merissä tai kosteissa ympäristöissä maalla.