Rhizaria

Ryhmä nimeltä Rhizaria käsittää sikäli amebamaisia eliöitä, että niiden edustajat liikkuvat ja hankkivat ravintoa ns. valejalkojen eli pseudopodien avulla. Pseudopodit ovat solun ulokkeita, jotka voivat vaihtaa muotoaan ja tulla esiin lähes mistä tahansa solun pinnan kohdasta. Ameba ankkuroi sen kärjen johonkin kohtaan ja solulima alkaa valua sitä kohden.

Rhizaria-ryhmän valejalkaiset eroavat tyypillisestä ameba-mallista morfologisesti. Näiden pseudopodit ovat rihmamaisia, ja lisäksi ryhmään kuuluu muotoja, joilla rihmamaisten pseudopodien ohella on uintisiima. Edellisiä ne käyttävät ravinnon hankkimiseen, jälkimmäistä liikkumiseen.

---

Tämän artikkelin eliöryhmän systemaattinen asema eliökunnassa:

Eliökunta

1. Esitumaiset eli tumattomat (Prokarya)
2. Aitotumaiset eli tumalliset (Eukarya)
   1. Ekskavaatit (Excavata)
   2. SAR
      1. Sukasiimaiset (Stramenopila)
      2. Alveolaatit (Alveolata)
      3. Valejalkaiset (Rhizaria)
         1. Sädejalkaiset (Radiolaria)
         2. Huokoseliöt (Foraminifera)
         3. Cercozoa
   3. Archaeplastida (mm. kasvit)
   4. Unikonta (mm. sienet ja eläimet)

---

Sädejalkaiset

Sädejalkaisten (Radiolaria) solua tukee sisäinen tukiranka, joka on rakentunut pääasiassa piistä ja on rakenteeltaan usein hyvinkin kauniin symmetrinen. Ryhmän lajit elävät pääosin merivedessä planktisina. Pseudopodit lähtevät säteittäisesti solun keskiosasta, ja niiden tukena on mikrotubuluskimppuja, joiden päällä on ohut kerros solulimaa eli sytoplasmaa. Se nielee pienet mikroeliöt, jotka tarttuvat valejalkoihin, ja sen virtaus kuljettaa ravinnon solun muihin osiin. Tämänlaisia pseudopodeja sanotaan aksopodeiksi. Sädejalkaisten kuoret vaipuvat eliöiden kuoltua merenpohjaan, jossa ne muodostavat paikoin jopa satojen metrien paksuisia lietekerrostumia.

Sädejalkaisen solu on läpimitaltaan 0.1 – 0.2 mm. Sisäinen tukiranka jakaa solun endo- ja ektoplasmaksi kutsuttuihin sisä- ja ulko-osaan. Tuma ja muut soluelimet eli organellit  sijaitsevat endoplasmassa. Ektoplasma sisältää rakkoja eli vakuoleja ja lipidipisaroita, jotka edistävät eliön kelluvuutta. Usein solussa on myös endosymbionttisia leväsoluja (erit. zooksantelli-panssarileviä), jotka tuottavat suurimman osan solun tarvitsemasta energiasta.

Tukirangan vuoksi sädejalkaiset fossiloituvat helposti, ja niitä tunnetaan kambrikautisista kerrostumista alkaen. Yleisiä fossiileja on suvuissa Actinomma (kuvia), Heliosphaera ja Hexadoridium (kuvia).

Varhaiset sädejalkaiset ovat selvästi erilaisia kuin myöhemmät; niillä on erilainen piitukirangan rakenne ja siinä tuskin on piikkimäisiä ulokkeita. 90 % kaikista tunnetuista säde-eliölajeista on sukupuuttoon kuolleita, ja niitä käytetään geologiseen ajanmääritykseen, öljynetsinnässä ja päätelmien tekoon muinaisista ilmasto-oloista. Merien happamoituminen eli hiilidioksidin liukeneminen meriveteen hajottaa piirangat, mikä on merkki lisääntyneestä tulivuoritoiminnasta. Nykyään ihmistoiminnan lisäämä hiilidioksidin vaikutus näkyy tarkasteltaessa säde-eliöitä mikroskoopilla.

Sädejalkaisten pääjakson taksonomia sisältää seuraavat kehityslinjat eli kladit:

• Luokka 1. Polycystinea. Piipitoisen tukirangan muodostavia. Valtaosa fossiilisista lajeista kuuluu tähän ryhmään.
  • Lahko Nassellaria. Tukirangat kartiomaisia. Yhdeksän heimoa. – kuvia
  • Lahko Spumellaria. 46 heimoa, mm. Catenopylidae, Cavaspongiidae, Emiluviidae, Comberellidae, Patruliidae, Relindellidae, Spongodiscidae, Stylosphaeridae, Tholoniidae, Tritrabidae. – kuvia
• Luokka 2. Spasmaria.
  • Lahko Acantharea. Strontiumsulfaatti-pitoinen tukiranka, joka ei fossiloidu.
  • Lahko Taxopodida. Vain suku Sticholonche ja siinäkin vain yksi laji S. zanclea; sisäinen tukiranka puuttuu, sen sijaan piikkejä on; eliön koko n. 200 mikronia (0,2 mm); merilaji 99 – 510 m:n syvyydessä; kaksikylkissymmetrinen, litteähkö, etupäästään leveä; aksopodit sijaitsevat riveittäin, niistä osa on liikkumattomia, suurempi osa liikkuvia kelluntavälineitä. – kuvia